Pikku prinsessa sai vanhemmiltaan nuken ja nukellahan täytyy olla tietenkin sänky.

Tämä sänky on isosisäni "Antin Jussilla" minulle teettämä. Palat on kiinnitetty tosiinsa kunnon nauloilla ja ajan hammas on väriä kovasti syönyt, talvella vaan ei ole mahdollista ryhtyä maalauspuuhiin. Aikanaan on oma nukkeni tuossa kehdossa varmaan ahkeraan keinahdellut ja omat tyttärenikin ovat siihen nukkensa peitelleet. Kauan on kehto jo saanut vanhempieni mökin vintillä olla seuraavaa tarvitsijaa odottamassa. Ja alkuviikosta sen sitten muistin mukaani ottaa.

Kehtoon mahtuu myös nuoremmalle tyttärelle Steinernukke-kurssilla tekemäni nukke. Pitäisi kai joskus laskea, miten monta eri kurssia elämän aikana on tullut käytyä, niitä ei meinaan ole vähän. Siippa tapaa sanoa, että aina, kun Päivi haluaa oppia jotain uutta, se menee kurssille. No eipä tarvi kaikkia ihan kantapään kautta opetella.

Tein kehtoon uuden patjan ja tyynyn ja niille suojukset lakanakankaasta. Alus- ja päällyslakana olivat kuitenkin säilyneet hyvänä. Olen joskus kanttinauhaan ommellut jonkunlaisen siksakin kankaaseen sopivalla värillä.

K

Kehtoon oli  ehdottomasti tehtävä tilkkupeitto. Yllättävää vaan, miten tuollaisten pienten palojen tuusaamisessa menee aikaa. Samassa ajassa tekisi vähän isommankin työn. Ruudut ovat valmiina tuuman suuruisia ja välikaitale puoli tuumaa. Valmiin peiton koko on 20 cm x 37 cm. Harjoittelin peittoon vapaata tikkausta ja siitä tuli aika surkea esitys (vaatii vielä paljon harjoittelua), mutta muuten olen peittoon ihan tyytyväinen.

Isäni on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta pienestä kylästä järven rannalta. Saman järven rannalla on myös heidän vapaa-ajan asuntonsa, Lomaranta. Siinä vanhempieni kanssa jutellessamme, kuulin tarinan, jonka olen kuullut aiemminkin. Olin isovanhempieni luona ja isoäiti teki nukelleni vaatteita. Isoisä oli sanonut, ettei tiedä kumpi on hassumpi isoäiti vai minä noitten nukenvaatteiden teossa. Itse olin vielä niin pieni, että en tapausta muista. Isoisäni kuoli ollessani alle 5-vuotias, eikä minulla ole hänestä kovin selkeää muistikuvaa.
Siinä pirtinpöydän molemmin puolin istuessamme, äiti sanoi, että isän pitäisi lähteä kiertämään kanssani järveä ja kertomaan kuka missäkin talossa on asunut ja mitä sukua on meille. Isä innostui kertomaan ilman kierrosta ja suurin osa ihmisistä oli sellaisia, joiden nimen olen korkeintaan kuullut, mutta en tunnistaisi kuvasta tai jos vastaan tulisi. Sen verran tuli selväksi, että lähes joka talossa oli joku sukua joko isoisän tai isoäidin puolelta. Vakaasti päätin, että ensi kesänä tuo kierros tehdään ja siippa lupautui kuvaajaksi. Toivottavasti se ensi kesä meille kaikille koittaa, isä on usein niin väsynyt monine sairauksineen. Entistä tärkeämmältä tuntuu käydä vanhempien luona välimatkasta huolimatta säännöllisin välein niin kauan kuin se on vielä mahdollista.