Sain näin ihanan Kalevalan Vellamo-riipuksen tiistaina. Itse en olisi ehkä tätä ostanut, mutta olen siihen jo niin ihastunut, että parina ensimmäisenä yönä en malttanut ottaa pois kaulasta yöksikään.

Vaihdoin nimittäin eilen työpaikkaa. Minä turvallisuushakuisista turvallisuushakuisin. Olen tehnyt samaa työtä suunnilleen 15 vuotta. Koko organisaatio on tuttuakin tutumpi ja jos tarvitsin apua jossain hommassa, niin tiesin, keneltä sitä saan. Puolet työstäni on ollut asiakastyötä ja puolet eräänlaista kehittämistyötä, osa sektorimme toimenkuvaa. Ollessani vuorotteluvapaalla 2002-2003 ajatus uudesta työstä jäi alitajuntaan. Olen siitä lähtien suunnitellut, että kun saan työhuoneeni paperipinot ja muut kuviot ojennukseen, niin sitten haen jotain muuta työtä. Siivouksen alkuun en ole koskaan päässyt ja toisaalta olen kuitenkin pohjimmiltani enimmäkseen viihtynyt työssäni ja mennyt sinne mielelläni. Kun en saanut huonetta siivottua, niin alitajuntaan istutettu toive toteutettiin kuitenkin. Joulukuussa minua varten perustettiin uusi vakanssi toiseen yksikköön. Olen otettu, minut haluttiin tekemään sitä kehitystyötä, jota olen tehnyt ja saan tehdä sitä nyt päätoimisesti. Mutta mikä sitten mättää. Joudun jättäämään oman ammattiryhmän työkaverit ja siirtymään insinöörimaailmaan ja jättämään myös enimmäkseen antoisan ja vaihtelevan asiakastyöni. Aika näyttää teinkö emämunauksen, vai oliko tämä kuitenkin onnenpotku.
Maaantai-ilta kului väkästellen pieniä laatikoita - 15 kappaletta neliönmuotoisia. Laatikoihin sujautin enkelikännykkäkorut - pieni muisto jokaiselle ihanalle työkaverille. Onneksi uusi työ linkittyy voimakkaasti tuohon vanhaan, joten yhteydet säilyy edelleen ainakin joidenkin kanssa.
Keskiviikkona ja torstaina oli kiivas pöydän putsaus, keskeneräisten päätösten teko ja papereiden läpikäynti. Nyt on silmät, korvat, nenä ja keuhkot edelleen täynnä pölyä, inhottava olotila. Perjantaina sain järjesteltyä 8:n muuttolaatikkoni sisällön uusille paikoilleen, tietokoneen toimimaan ja muutamia virallisia asioita hoidettua. Maanantaina sitten käärin hihat ylös ja ryhdyn tositoimiin.

Kiitos Katille You make my day- kukkasen ja tunnustuksen palauttamisesta bumerangina takaisin. Se lämmitti mieltä tämän pölyisen viikon haikeissa tunnelmissa.

Tällä viikolla ei ole tullut paljon valmista käsityörintamalla. Yksi "rullalangasta" neuloutuva pitsihuivi etenee. Tilaustyönä on puikoilla myös pienen pieni neuletakki, josta pitäisi kai tulla jonkinlainen setti. Toiveena oli jonkinlaista pientä pintakuviota, mutta ei pitsineuletta, että vauvalla on lämmin kantoliinassa. Kehitin mielessäni hienon kuvion neljällä silmukalla, jossa kolmella tehtiin oikeaa ja siinä nurjalla saatiin siksak-kuvio aikaan. Olin niin varma asiastani, etten tehnyt edes koetilkkua. Tein noin 8 cm neuletta ja totesin, ettei kuvio tule esiin, siipan sanoin se näytti kohinalta. No, koko homma meni purkuun ja kuvio on nyt yksinkertainen joka kuudes silmukka on nurja ja välissä on kolme kerrosta sileää. Nurjat silmukat ovat lomittain.

Yleensäkin perjantaisin olen aika puhki, joten yhtä ja toista unohtuu pakatessa tavaroita vapaa-ajankodille lähtiessämme. Tällä kertaa se unohtunut juttu oli ompelukone. Pikkuisen pännii, kun piti tikata yksi tilkkutyö. Mökillä on kyllä yksi vanha kone, jolla voi yhdistellä paloja, mutta tikkaamiseen en sillä uskalla ryhtyä. Saa nähdä, paljonko viikonlopussa tikkaa käsin, kun tehtävälistalla on myös lumityöt ja siivous.

En osallistunut syksyllä langattomaan lokakuuhun, vaikka en tainnut ostaakaan lankaa ellei nyt sitten hullut päivät olleet lokakuussa. Dropsin Karismaa tarttui mukaan pussillinen, kun oli niin halpaa. Lankahamsetereihin jäi ilmoittautumatta, kun vaiheessa on niin monta neuletta, joita ei voisi laskea kulutukseen, enkä halua taas aloittaa uusia enenkuin vaiheessa olevat ovat edenneet toivottavasti finaaliin. Olen tainnut vähitellen toipua Novita Woolin huopumisen aiheuttamasta neuleangstista niin, että voisi kai ilmoittautua neuleblogeihin ja ehkä raverlyynkin. Ensi kerralla enemmän asiaa ja vähemmän höpinää.